Vaikka nykypäivänä valokuvien kehittäminen paperisiksi kuviksi on yhä vähenemässä digitaalisten laitteiden tullessa suosituimmiksi, yhä edelleen kehitetään paljon erilaisia valokuvia myös paperiseen muotoon tai käytetään tulostettavissa medioissa, kuten aikakauslehdissä tai kirjoissa osana kuvitusta. Kuvien tarkkaileminen fyysisessä muodossa herättääkin yhä edelleen myönteisiä tunteita ja saa muistot esiin konkreettisemmin, kuin digitaalisesta laitteesta tai näytöltä katsotut kuvat.

Ennen kuvia ei nähty ennen kehittämistä

Valokuvien historiassa niiden kehittäminen onkin ollut erittäin tärkeää ennen digitaalisen ajan vallankumousta, sillä se oli aiemmin ainoa tapa saada kuvat negatiiveista realistisemmiksi kuviksi. Kehitysmenetelmä on ollut kärsivällisyyttä vaativa, jolloin valokuvaajankin on ollut tärkeää keskittyä jokaisen kuvan ottamiseen aivan erilaisella intensiteetillä kuin nykyisin ja suunnitella jokainen kuvakulma tarkkaan, jotta negatiivia ei turhaan kulutettaisi. Harvasta kohteesta otettiin kerralla kymmeniä kuvia, kuten nykypäivänä. Kuvan sai nähtäväkseen vasta kehittämisen jälkeen, jolloin oikeaa kuvakulmaa tai tunnelmaa ei voitu tarkistaa kuvia ottaessa, vaan kuvaajan oli luotettava siihen, että kuvausetäisyys ja kuvakulma olivat juuri oikeat.

Valokuvien kehittäminen pimiöistä tulosteiksi

Valokuvia kehitettiin ennen paljon pimiöissä, joissa kemikaalien avulla negatiiveista saatiin heijastettua kuva valokuvapaperille valotuksen avulla. Pimiön oli erittäin tärkeää olla täysin valoton huone, jottei valonherkkää negatiivia pilattu. Kuvan kehittäjän tuli olla erityisen varovainen kuvia kehittäessään, sillä filmirullien negatiivit menivät pilalle valossa, jolloin kuvia ei enää voitu kehittää. Nykyään kehitysmenetelmät ovat paljon muuttuneet ja digitaalisia kuvia myös lähinnä tulostetaan, joten tätä tunnelmallista kärsivällisyyttä vaativaa kehitysprosessia ei enää tarvita nykypäivänä niin usein kuin ennen.

Mustavalkoisten kuvien kehittäminen oli kohtuullisen yksinkertainen, mutta mielenkiintoinen prosessi. Ensin negatiivi liuotettiin liuoksessa, jonka jälkeen se huuhdottiin toisessa nesteessä, jolloin varsinainen filmin kehitysvaihe saatiin katkeamaan. Kun negatiivi on kehitetty, se oli mahdollista suurentaa siihen tarkoitetulla laitteella tarkoituksenmukaiseen kokoon ja heijastaa sitten valokuvapaperille. Paperissa ei aluksi näkynyt mitään, mutta seuraavan emulsioon sen kastaessaan valokuvien kehittäjä pystyi näkemään, miten pikkuhiljaa valottuneet kuvat saivat ääriviivat ja muodot papeille päinvastaisina kuin negatiiveissa. Siten valokuva lopulta heräsi henkiin sellaisena kuin se kuvaushetkellä oli otettu.